Osa nelonen, nyt päästään ajantasalle tässä tarinassa! Tai no melkein, ens osassa :D Tästäki puolitan, muuten tulis kauheena tavaraa yheen osaa. Ja onhan tässä jo neljä osaa menny, ei ens vaa seuraavassa (eli kutosessa huoooh, vasta silloin :D ) tulee Janicen menneisyydestä vähän jotain esille. Et se ei ollu mitää et keksin vaa jotain, on mulla siihenkin ässä hihassa ;) plus voin sanoa, että en yhtää tiiä miten saisin tän ja nää kuvat koottua järkeväksi tän tekstin kanssa. Ois nii helppo vaa läntätä kuvat ja siitä saisitte kattoo, mut eheeei en tee sitä :) Skipakkaa teksti jos ei viiti lukee :D Nyt alkujossittelut siksee:

//edit menneisyydestä tulee nyt tässä osassa jo, mutta itse menneisyyden haamut tulevat ensi jaksoissa.

 

Janice huomasi nopeasti, ettei raskaus ole ruusuilla tanssimista. Hän oli väsynyt koko ajan ja ruokaa meni rutkasti, enemmän kuin oli varaa ostaa. Janne ei ollut ollut missään yhteydessä sen viimekertaisen puhelun jälkeen. "En minä tälläistä elämää itselleni halunnut. Asua nyt varaston kokoisessa talossa ja olla raskaana. Ei lapsen elämästä voi tulla mitään."

Kevät ja sen lämpimät tuulet olivat saapuneet Kaunialaan. Janice näki tutunnäköisen henkilön ikkunastaan. "Mitä sinä täällä teet?", Janice kysyi Jannelta. "Luuletko tosissasi että jättäisin lapseni ja sinut yksin tälläisessä tilanteessa? Haluan osallistua lapsen elämään, minulla on siihen oikeus. Sano mitä sanot, minä muutan tänne ja rakennutamme yhdessä talon, jossa asua.", Janne sanoi jatkaen: "Sitä paitsi, haluaisin aloittaa puhtaalta pöydältä. Minun nimeni on Janne Rieju, entä sinun?" Janicea ei naurattanut. Kyyneleet alkoivat valua hänen silmäkulmistaan. "Onko sinulla mitään hajua, mitä olen joutunut kestämään?! On näin lähellä, etten ole tarttunut jälleen pulloon!" Janne katsoi Janicea hämmästyneenä. "Kyllä, aivan oikein kuulit, entinen alkoholisti jos minua siksi voi kutsua, toinen vuosi vasta kuivilla.", Janice piti tauon puheessaan. "Ja vielä raukkamaisempi teko oli se, että olet yli puoli vuotta kateissa ja sitten yhtäkkiä palaat takaisin kuvioihin. Niinhän se oli viime kerrallakin. Pelossahan sitä pitäisi elää, että milloin herra lähtee ja saapuu uudelleen", Janice puhui korottaen ääntään joka sanalla. Syvä hiljaisuus saapui heidän välilleen. "Jos totta puhutaan, ei minulla mitään toista ole ollutkaan. Alkoi vain ahdistamaan että kuvittelit meistä jotain enemmänkin niin nopeasti.", Janne sanoi rikkoen hiljaisuuden. "Mutta olen ajatellut ja tullut siihen tulokseen, että haluan elää ja viettää elämäni sinun kanssasi."

"Saanko?", Janne kysyi katsahtaen mahaan. Janice nyökkäsi. Hän tunti itsensä niin typeräksi ottaessaan Jannen takaisin, mutta helpottihan se elämää tuplasti. Hän tunsi itsensä kesäkissaksi, joka heitetään sitten kyllästyttyä menemään. Hän vain ajatteli lapsen parasta. Janicen ja Jannen välien selvittely veisi kauan, ehkä sitten vierekkäisissä haudoissa he olisivat onnellisia. Kuka tietää.

Eräänä yönä sitten h-hetki sitten tuli. Kova kuumotus sai Janicen heräämään. Hän huusi sen minkä pystyi. "JANNE, YLÖS!! AAAAaaaA! EN KESTÄ TÄTÄ!", kantautui huuto, kunnes se lakkasi.

Jannen ensireaktio sai Janicen kummastelemaan. Kuitenkin maailmaan saapui poikavauva, joka sai nimekseen Andy. Hän oli perinyt äitinsä silmät, äitinsä vaalean ihonvärin ja äitinsä ruskeat hiukset. Isältään ei oikeastaan mitään. Janice oli onnensa kukkuloilla, mutta kuitenkin häntä kalvasi miten lapsen käy, rahat olivat todella tiukilla ja hänellä ei vielä ainakaan ollut toisiaan rakastavat vanhemmat. Muodollisuuksista he olivat menneet Jannenkin kanssa kihloihin, ettei kaupungin juoru rouvat saisi lisää puhuttavaa. Lapsi sai Janicen hautaamaan sotakirveet ainakin hetkeksi. "Janne, tule katsomaan poikaasi", hän sanoi hymy korvissa.

 

Osa nelonen loppui tähän, kommentit ovat edelleen enemmän kuin sallittuja :)

ps. haluaisitteko te pitempiä osia vaiko onko nämä lyhyemmän parempia?

//tää ainakin on _lyhyt_, muuta ei voi sanoa :s ens osasta tulee ainakin pidempi, ja siihen tulee tavaraa.