Eipä mitään alkusanottavia, muutakuin että Enjoy! Pahoittelen näiden ensimmäisten osien tekstien tönkköisyyttä ja sitä, miten ne ei ole aina luontevia vaan saattaa herättää jollain mielikuvan "väkisin väännettyä". Mut pahoittelen siitä. Nyt itse tarinaan:

 

Janne oli edelleen Janicen mielessä, joka vaikutti hänen työhönsä ja työjälkeen. Kun sitä omissa maailmoissa-oloa oli jatkunut tarpeeksi kauan, se myös kostautui ja vain alle viikon työ loppui kuin seinään. Janice toivoi vain, että unohtaisi Jannen, sillä ei hän tulisi koskaan enään näkemään häntä, vaikka kuinka toivoisi. Näin ainakin Janice luuli, mutta kohtalolla oli muuta hänen varalleen.

Kohta kuitenkin puhelin soi ja Janice oli pakahtua onnesta, kun kuuli kuka soittaja oli -Janne. Hän ei tiennyt miten olla. Hän vain hymyili hymyilemistään.  He puhuivat sen jälkeen päivät pitkät keskenään. "Oletkos milloin ajatellut tulla jälleen tänne?", Janne kysyi eräänä päivänä. "Ehkä tästä voisi tullakkin jotain", Janice ajatteli toiveikkaana. Hän ei osannut sanoa, koska rahatilanne oli mitä oli. Ensimmäiseksi Janicen pitäisi hankkia uusi työ, ennenkuin mitään uutta matkaa suunnittelee. "Katsotaan ajallaan", hän vastasi.

Tuon kysymyksen jälkeen Janice oli täynnä intoa ja motivaatiota. Hän otti poliittisen uran tähtäimeensä ja päätti koittaa siipiään siellä, vaikka ei tajunnutkaan politiikasta mitään, mutta hän ei välittänyt. Kello 8.00 kimppakyyti tuli hakemaan Janicen ensimmäisenä. Hän astui autoon innoissaan uudesta työstään. Samalla hän huomasi, että kuljettaja oli sama kuin silloinkin kun Janice sai potkut. Janicen mielessä pyöri nyt, että nauraakohan nuo kaikki kuskit tämän jälkeen hänelle ja hänen yrityksistään työelämässä. Björn, tämä kyseinen kuljettaja, loi välillä hyvinkin huvittuneita katseita Janicea kohtaan. Seuraavaksi haettiin hieman menestyksekkäämpiä naisia ja miehiä kyytiin ja mentiin töihin. Mutta kuinka ollakkaan, työ tuotti tulosta; Janice sai ylennyksen!

Yöllä kun Janice oli nukkumassa, hän kuuli epäillyttävää kolinaa talon ulkopuolelta. Nopeasti hän kurkkasi ikkunasta ja soitti oitis poliisille, mutta liian myöhään. Varas ehti livistää mukanaan ensimmäisistä palkkarahoista ostettu nojatuoli mukanaan. Poliisi vain pahoitteli ja sanoi että asialle ei voida tehdä enää mitään. Janice oli todella närkästynyt asiaan ja alkoi katua sitä että edes soitti poliisille.

Seuraavana päivänä hänen oli pakko soittaa ja purkaa pahaa oloaan jollekkin. Työkaverit kuittailee joka asiasta, varas ja potkut nostivat Janicen tunteet pintaan. "Tulisit tänne", Janice sanoi nyyhkyttäen Jannelle. "Itketkö sitä?", Janne kysei selvästi huolissaan. Janice ei vastannut mitään, ja seuraavaksi hän kuuli vain äänen tuut tuut tuut.

Seuraavana päivänä Janice näki tutun hahmon postilaatikon vieressä. "Janne?!", Janice huudahti ja juoksi miehen luokse. "Luuletko todellasi, että jättäisin sinut tuossa tilanteessa yksin?", hän vastasi. Syksy oli saapunut Kaunialaan. Puut olivat alkaneet pudottaa lehtiään ja pimeä tuli jo aikaisemmin. Janne viihtyi Janicen luona ehkä liiankin hyvin, mutta pohjolan syksy tuotti hänelle ongelmia. Maasta, jossa aina on päälle 27 maahan jossa syksyisin ilmanlämpötila hipoo pakkasenpuolta.

Janne viipyi Janicen luona kolme yötä ja sitten hänen täytyi lähteä, että ei myöhästyisi lentokoneesta. Neljään päivään mahtui paljon. Janice vei Jannen joka päivä jonnekkin ja esitteli Jannen naapureilleen ja opetti hänen maansa kulttuuria. Kun lähtöaamu saapui, ei Janicella ollut aamiaiseksi muuta tarjottavaa kuin purkkiherkkua. Kun taksi saapui pihaan Janne hyppäsi Janicen kaulaan ja kuiskasi hänen korvaansa: "Kiitos kun sain olla täällä, olet ihana." Ja niin Janne lähti.

Ensilumi oli satanut maahan marraskuisena yönä. Janice oli päättänyt saada ylennyksen ja käyttikin suurimman osan ajastaan keräämällä pisteitä, jotka edesauttaisivat häntä ylenemään urallaan. Sosiaalinen elämä kärsi myös tästä, mutta onneksi Janicella oli Sally.

Raskaan työpäivän jälkeen Sally, Janicen työkaveri, oli ollut hänen luonaan kylässä. Kun Sally avasi oven lähteäkseen, oli oven takana Janne. Sally katsoi kysyvästi Janicea ja Janice nyökkäsi. "Mutta niin, minun täytyy nyt lähteä...", Sally sanoi nopeasti ja sulki oven perässään.

Janice katsoi Jannea kysyvästi. "Niin? Kaksi kuukautta sitä ollaan vastaamatta ja sitten tullaan ilman ilmoitusta tänne. Ei tämä ole mikään turvakoti!", Janice räyhäsi. Janne katsoi vain maahan ja kohta hiljensi Janicen suutelemalla häntä.

Seuraavana päivänä tytöt juttelivat lumisodan ohella. "No, kerros kaikki makeat juorut!", Sally pyysi. "Ei ole mitään kerrottavaa", Janice vastasi ja huomasi heti, kuinka epäuskottava hän oli. Niin Janice kertoi kaikki eilisen illan tapahtumat. "Huusit hänelle kurkkusuorana ja hän vain suuteli sinua?!", Sally nauraa kikatti. Janicea ei naurattanut ja hän jatkoi. Sally pysähtyi ja kysyi: "No uskotko sitten että olet raskaana?" Janice vastasi kieltävästi ja he jatkoivat lumisotaa. Kuitenkin tuo kysymys jäi kaivertamaan hänen mieltään.

"Monestikko olen sanonut että olet kaunis?", Janne kysyi. "Monesti", Janice naurahti ja suuteli Jannea. Hän oli onnensa kukkuloilla, eikä uskonut, että mikään voisi tuhota tätä onnea.

Parin välille oli kuitenkin ilmestynyt enemmän riita-aaltoja kuin olisi sallittua. He riitelivät viimeisinä päivinä kuin vanha aviopari. "Haluatko todella tietää miksi en pitänyt sinuun mitään yhteyttä?!", Janne karjaisi. Janice nojasi molemmilla käsillään jääkaapin reunaan ja henkäisi syvään: "Mm?". "Minulla on toinen sinun lisäksesi.", Janne sanoi kylmän rauhallisesti ja jälleen hän lähti.

Janice istahti sängylle ja antoi kyyneiden valua hänen poskilleen. Talossa kaikui vieläkin sanat "Minulla on toinen sinun lisäksesi.".

 

Dodiin, tähän loppui osa kakkonen :)